Voices behind and beyond the label

5,00 

The master narrative of ADHD (de)constructed by diagnosed children and their parents
Honkasilta, Juho
978-951-39-6635-5; 0075-4625
University of Jyväskylä.
Jyväskylä studies in education, psychology and social research (553)
2016

Honkasilta tutki 18 diagnosoidun lapsen äidin ja 13 diagnosoidun nuoren aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriölle (adhd) antamia merkityksiä. Tutkimuksen mukaan äitien ja nuorten diagnoosille rakentamat merkitykset olivat ristiriidassa keskenään. äideille lapsen diagnoosi merkitsi lupaustavaikeuksien todeksi ottamisesta ja paremmasta huomisesta. Nuoret eivät sitä vastoin passiivisesti hyväksyneet adhd-etuliitettä tai lääketieteellisen häiriön leimaa identiteettinsä rakennuspohjaksi.

Honkasilta väittää, että lääketieteellinen selitysmalli on riittämätön valaisemaan elämää “adhd:n kanssa.” Hän esittääkin huolen siitä, että liian vahva diagnoosiin tukeutuminen saattaa kapeuttaa lapsen tilanteen näkemistä vain sen kautta ja sivuuttaa kasvatusympäristöjen toiminnan kriittisen itsetarkastelun.

Diagnoosilla neuvotellaan identiteetistä ja vastuusta

äidit kiinnittyivät puheessaan tiukasti adhd:n lääketieteelliseen selitysmalliin. Lapsen ei-toivottu toiminta koulussa ja kotona oli neurobiologisen poikkeavuuden aiheuttamaa. Diagnoosin myötä opettajien suhtautumisen ja koulun tarjoaman tuen oletettiin muuttuvan lapsen hyvinvointia tukevaksi. Lapsen erityiset tarpeet oli määrä tulla tunnustetuksi sen sijaan, että lapsi tuomittaisiin esimerkiksi laiskaksi, häiriköksi tai huonosti kasvatetuksi. Diagnoosi suojasi siis myös äitejä moraaliselta tuomitsemiselta. Sen myötä äitien oletettiin tulevan kohdatuiksi sekä lapsensa kasvatusasiantuntijoina että koulun kasvatuskumppaneina.

Nuorten kiinnittyminen lääketieteelliseen selitysmalliin ja diagnoosiin oli monisyisempi. He rakensivat itselleen sairaan identiteettiä, jolloin diagnoosin käyttö vapautti heidät täydestä vastuusta omasta käyttäytymisestään (vrt. “olen adhd, en voi sille mitään”). Toisaalta adhd:seen liitetty käytös nähtiin yksilöä kielteisesti määrittävänä, ja adhd-identiteetistä irtauduttiin ottamalla moraalinen vastuu omasta toiminnasta (vrt. “minulla on adhd, mutta se ei määritä minua”). Adhd koettiin myös ulkoapäin tulleena stigmana, joka leimasi luontaiset persoonallisuudenpiirteet aiheetta poikkeaviksi ja pakotti muottiin, johon oli hankala samaistua (vrt. “olen yksilö”).

Tarpeiden kohtaaminen ei edellytä diagnoosia

Monesta muusta maasta poiketen, suomalaisessa peruskoulussa tuen järjestäminen ei ole diagnoosiriippuvaista, vaan se huomioi lasten yksilölliset tuen tarpeet, vaikka lapsella ei olisi lääketieteellistä diagnoosia. Honkasillan tutkimuksessa lapsen diagnosoiminen näyttäytyi kuitenkin perheille koulun sanelemana välttämättömyytenä, jotta lapsen tarpeet tulisivat kohdatuiksi. Kun diagnostinen ajattelu ja tarpeiden määrittäminen sulautuvat yhteen, ei puhuta enää kaikkien ihmisten universaaleista tarpeista, kuten tarve tulla hyväksytyksi, kuulluksi, kunnioitetuksi jne. ja niiden kohtaamisesta. Sen sijaan vallan saavat institutionaalisettarpeet, kuten yksilön sopeuttaminen ja integroiminen osaksi yhteiskuntaa ja sen vallalla oleviin normeihin. Honkasilta kysyykin, kenen tarpeista todella on kyse tuen tarpeista neuvoteltaessa: yhteiskunnan, aikuisen vai lapsen?

 

2 varastossa

Lisätiedot