Pedagogisen ajattelun kehittyminen aineenopettajakoulutuksessa

5,00 

Tutkimus suoravalituista historian opettajaopiskelijoista
Veijola, Anna
978-951-39-5349-2; 0075-4625
Jyväskylän yliopisto.
Jyväskylä studies in education, psychology and social research (478)
2013

Suoravalintakoulutus aloitettiin 2000-luvun alussa aineenopettajakoulutuksessa, koska koulutuksen katsottiin tuottavan oman oppiaineen opettamisesta, ei oppilaistaan, kiinnostuneita opettajia. Yhdessä vuodessa suoritettavien pedagogisten opintojen nähtiin olevan myös liian tiiviit opettajuuden kehittymisen alulle saattamisen, saati sitten opettajuuden kehittymisen kannalta. Suoravalintakoulutuksessa aineenopettajaksi opiskeleva opiskelee heti yliopisto-opintojen alusta lähtien oman pääaineensa ohessa myös pedagogisia opintoja. Näin ollen opiskelija voi orientoitua opintojensa alusta lähtien siihen, että hänestä tulee opettaja.

Myös opetusministeriö on jo vuonna 2007 nostanut suoravalintakoulutuksen lisäämisen esiin. Tästä huolimatta suoravalintakoulutusta tai sen tuottamaa opettajuutta ei ole juuri tutkittu. Anna Veijolan tutkimus tarkastelee yhden suoravalittujen historian opettajaopiskelijoiden ryhmän pedagogisen ajattelun kehittymistä heidän opintojensa alusta lähtien neljän vuoden ajan. Tutkimus on ensimmäinen aineenopettajakoulutuksen suoravalinnasta tehty tutkimus, jossa tarkastellaan opettajuuden kehittymistä pitkäkestoisena prosessina.

Aineenopettajakoulutukseen tullessaan opiskelija on istunut tuhansilla ja taas tuhansilla oppitunneilla. Hänelle on tällöin muodostunut kuva siitä, mitä opettaminen ja oppiminen ovat, mikä on koulun tarkoitus sekä näkemyksiä siitä, mitä opettaja tekee. Aineenopettajakoulutuksen haasteena onkin auttaa opiskelijaa tarkastelemaan ja kyseenalaistamaan omia näkemyksiään.

Veijolan tutkimuksen mukaan suoravalittujen historian opettajaopiskelijoiden pedagoginen ajattelu kohdentui opintojen alkuvaiheessa erityisesti omaan rooliin opettajana sekä historiaan opetettavana aineena. Aineenopettajan työ näyttäytyi heille oman oppiaineen opettamisena luokkahuoneessa. Opettajaopiskelijat identifioituivat tässä vaiheessa erityisesti historian opiskelijoiksi ja korostivat keskinäistä yhteenkuuluvuuttaan.

Opintojen myöhäisemmässä vaiheessa opiskelijoiden pedagogisessa ajattelussa korostuivat oman oppiaineen pedagogiikkaan liittyvät kysymykset. Aineopintovaiheessa historia ei enää toiminut opiskelijoita yhdistävänä tekijänä, vaan opiskelijat jakautuivat sen mukaisesti, kokivatko he edustavansa "idealistista, uutta historianopetusta" vai "realistista, vanhaa historianopetusta." Jakoperustana toimi ainepedagogiikan lisäksi opettajan rooliin, oppimiskäsitykseen, tietokäsitykseen sekä motivointiin ja arviointiin liittyvät näkemykset.

Opiskelijoiden pedagogisen ajattelun kehittymisessä oli yksilötasolla varsin paljon eroja. Erot selittyvät reflektiotaidoilla, jotka vaihtelivat pelkkien omien tunteiden reflektoinnista aina kriitiseen itsreflektioon asti. Pedagogisessa ajattelussa tapahtui suurimpia muutoksia niillä opiskelijoilla, jotka kykenivät reflektoimaan kokemuksiaan ja kohtaamiaan ristiriitatilanteita. Sen sijaan niiden opiskelijoiden käsitykset opettamisesta ja oppimisesta eivät kehittyneet, jotka eivät reflektoineet ennakkokäsityksiään opettajan työstä.

Opiskelijat kehittyivät opettajankoulutuksen aikana pedagogisiksi asiantuntijoiksi sekä sitoutuivat tiedolliseen asiantuntijuuteen. He siis näkivät aineenopettajan työkenttänä oman oppiaineen opettamisen ja oppilaiden kanssa toimimisen. Yhteistyön tarve nähtiin lähinnä sellaisissa tilanteissa, joissa koettiin, ettei niistä selvitä yksin. Opettajaopiskelijat kokivat luonnolliseksi yhteistyön tekemisen sellaisten oman oppiaineen opettajakollegoiden kanssa, jotka jakoivat heidän näkemyksensä opettamisesta ja oppimisesta. Sen sijaan toisten oppiaineiden opettajien tai eri tavoin ajattelevien oman oppiaineen kollegojen kanssa ei yhteistyötä haluttu tehdä.

3 varastossa

Lisätiedot