Olet täällä

Velka, vararikko ja tuomio

Konkurssi ja sen merkitykset 1800-luvun suomalaisissa kaupungeissa
Turunen, Riina
978-951-39-7255-4; 1459-4323
Jyväskylän yliopisto.
Jyväskylä studies in humanities (335)
2017

Suomalaisessa yhteiskunnassa elää vahvana näkemys konkurssin kivuliaisuudesta ja sen ankarista seuraamuksista. Vararikkoon suhtautuminen ja siten sen seuraukset ovat kuitenkin ajassa muuttuvia ja yhteiskunnallisesta tilanteesta riippuvaisia. Turunen tutki, miten modernisoituva ja teollistuva 1800-luvun suomalainen yhteiskunta suhtautui konkurssiin ja sen tekijöihin.

Hyödyn ja pakon näkökulmat

Autonomian ensimmäisen puoliskon suomalainen yhteiskunta sieti ja ymmärsi varsin hyvin taloudellisen epäonnen kouriin joutuneita velallisia. Konkurssivelallisten uudelleen aloittamista voitiin tukea sekä lainsäädännössä että paikallisyhteisöissä, jos velallinen oli toiminut rehellisesti ja ajautunut maksukyvyttömäksi ilman omaa syytään.

- Tukea työtilaisuuksien, kunnallisten virkojen, jopa uuden luoton muodossa annettiin etenkin, jos velallinen harjoitti koko yhteiskuntaa hyödyttävää mutta riskialtista kauppaliiketoimea. Tällöin konkurssi tulkittiin hyvin todennäköisesti epäonneksi ja velallinen kovien olosuhteiden uhriksi, Turunen kertoo.

Toisaalta esiteollisessa yhteiskunnassa vararikkoon liitettiin vahvoja moraalisia näkemyksiä, ja ankarimmillaan konkurssi saattoi viedä velallisen häpeäpaaluun ja vankilaan vedelle ja leivälle. Tämä koski kuitenkin vain petollisia vararikkoisia. Aikakaudella konkurssioikeudenkäynnin tavoite olikin erottaa rehellisesti epäonniset vilpillisistä velallisista.

Yhteiskunta ja aikalaiset tarvitsivat avoimia kauppaliikkeitä, käsityöläisten tekemiä tuotteita ja porvareita hoitamaan näille määritetyt hallinnolliset toimet. Vararikkoisten uudelleen aloittaminen hyödynsi siten koko yhteiskuntaa.

- Uudelleen työllistyvinä he eivät jääneet rasittamaan köyhäinhoitoa. Koska hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamaa sosiaaliturvaa ei ollut, työhön tai elinkeinoon paluu oli velallisille myös pakko, Turunen selvittää.

Vuosisadan puolivälin jälkeen suhtautuminen kiristyi

Suomalaisten suhdetta konkurssiin sittemmin määritellyt, velallisten uusia alkuja tukematon konkurssilainsäädäntö säädettiin vuonna 1868. Uusi konkurssissääntö henki säätyläistön, siis liike-elämän riskejä ottamattoman ryhmän, ideologiaa. Toisaalta teollistuvassa ja modernisoituvassa Suomessa vararikkoon alettiin suhtautua karsaammin myös, koska konkursseista oli muodostunut uudenlainen ongelma.

- Teollistuminen, talouspoliittinen liberalismi ja rahoituksen vallankumous lisäsivät konkurssien määrää. Vararikot levisivät uusiin kaupunkiyhteiskunnan kerroksiin, porvariston lisäksi työmiehiin ja naisiinkin. Maksukyvyttömyys ei siis enää liittynyt vain elinkeinoihin, joissa elettiin jatkuvasti ulkopuolisten riskien armoilla. 1880-luvulla aikalaiset havainnoivat elävänsä suoranaisessa konkurssien aikakaudessa, Turunen sanoo.

Ideologisella tasolla kiristyvästä suhtautumisesta huolimatta käytännössä myös vuosisadan lopun konkurssivelallisille löytyi useimmiten jonkinlainen toimeentulo. Teollistuminen ja yhteiskunnallinen modernisoituminen synnyttivät joukon uusia toimialoja, joista riitti palkkatyötä myös vararikkoisille. Heidän paluutaan toimeentulon hankkijaksi edistivät myös matala verotus ja elinkeinotoimen aloittamisen vähäiset byrokraattiset esteet.

 

44,00 €
Varasto: 
11